Mitä muutoksia saavutettu kehitysyhteistyössä

Tänään on eduskunnassa lähetekeskustelussa ensimmäinen hallituksen selonteko kehityspoliikasta ja sen vaikuttavuudesta sekä johdonmukaisuudesta. On hyvä hetki katsoa taaksepäin: mitä olemme saaneet viime vuosina aikaan?

Meneillään on suuria globaaleja muutoksia: köyhyys vähenee, mutta eriarvoisuus kasvaa; perinteisten donorien rinnalle ovat nousseet Kiina ja esimerkiksi arabimaailma; muut rahavirrat ylittävät kehitysavun; paraikaa neuvotellaan vuosituhattavoitteiden jälkeisistä kehitystavoitteista. On hyvin paljon väliä, miten Suomi asettuu kehitysyhteistyön toimijana näiden muutosten keskelle: ei sooloilevana oman lipun liehuttajana, vaan yhteisiin periaatteisiin sitoutuvana köyhän ihmisen ja ympäristön puolelle asettujana.

Kehityspolitiikassa on melko huonona tapana muuttaa prioriteetteja aina hallituksen vaihduttua. Laivaa käännetään neljän vuoden ajan ja vasta seuraava ministeri perii allekirjoitettavakseen edellisen ministerin suurhankkeet. On totta, että myös tällä hallituskaudella haluttiin laivaa kääntää ja mielestäni hyvä niin. Monet asiat, kuten kehitysmaiden omistajuus ja ihmisoikeusperustaisuus, olivat olleet pitempään ilmassa ja puheissa, mutta nyt ne on laitettu kunnolla käytäntöön ohjaamaan koko toimintaamme. Tehtävää tietysti riittää vielä, erityisesti ihmisoikeusperustaisuuden juurruttamisessa.

Vaikka tietoisesti ei haluttu kestävyyden ja luotettavan kumppaniuuden nimissä tehdä äkkikäännöstä aiempaan kehitysyhteistyöhön, on selviä muutoksia tapahtunut. Inhimilliseen kehitykseen on panostettu aiempaa enemmän teknisten projektien sijaan: vammaisiin, väestökysymyksiin, naisiin, seksuaali- ja lisääntymisterveyteen. Oikeusperustaisuuden nimissä lisää rahaa on käytetty demokratiaan, ihmisoikeuksiin ja avoimuuteen. Kansalaisjärjestöjen osuutta rahoituksesta on kasvatettu reippaasti.

Olemme täyttäneet ilmastorahoitusvelvoitteemme ja ylittäneetkin sen, erityisesti kiitos hienon päätöksen ohjata päästöhuutokauppatulot kehitysyhteistyöhön. Kaiken kehitysyhteistyön tulee edistää (tai ei ainakaan toimia vastaan) tasa-arvoa, ilmastokestävyyttä ja eriarvoisuuden vähentämistä. Tällainen laivan kääntäminen on ollut haasteellista aikana, jolloin määrärahat eivät ole kasvaneet.

Teemapainotusten lisäksi suuri muutos on ollut keskittäminen. Jotta vähillä henkilö- ja raharesursseilla saadaan aikaan niitä kuuluisia tuloksia, ei ole tehokasta ripotella rahaa tuhansiin eri paikkoihin. Edellisellä hallituskaudella kahdenvälisten hankkeiden määrä tuplaantui, joten nyt suunta on ollut toinen. Rahoja on keskitetty Afrikan ja Aasian köyhimpiin maihin. Käytännössä tämä tarkoittaa, että muualta on leikattu. Merkittävä siirtymä on tehty hauraisiin maihin: Afganistanin, Somalian, Etelä-Sudanin, Burman ja Syyrian rahoitusta on lisätty reilusti. Seuraavan kehityspoliittisen ohjelman yksi kiinnostavista kysymyksistä on, millainen on pääkumppanimaittemme luettelo. Nicaraguasta vetäydyttiin nyt, Vietnamissa tuki tulee loppumaan. Entä keskitulon maaksi noussut Kenia?

Nämä muutokset tuottavat tuloksia. Muutenkin on toteutettu merkittävä toimintatapojen muutos, kun tuloksellisuus on asetettu tavoitteeksi oikeasti ja systemaattisesti. Väärinkäytöksiin puututaan heti. Avoimuutta on lisätty ja lisätään (mm. kaikki hanketiedot on viety nettiin). Pääkumppanimaille on tehty omat tavoitteelliset maaohjelmat. Samalla kun multijärjestöjen rahoitusta on reippaasti lisätty, on tehty selkeät suunnitelmat siitä, mitä Suomi haluaa järjestöissä saada aikaan.

On tartuttu myös sanoista tekoihin kaikkein vaikeimmassa teemassa eli muiden poliitikkojen vaikutuksessa köyhyyten (kehitystä tukeva politiikkajohdonmukaisuus). Eri ministeriöt tuotiin yhteen pohtimaan miten yhdessä parhaiten edistetään kehitysmaiden ruokaturvaa. Suomi on myös vaatinut kehitysneuvostoon säännölliseksi asiakohdaksi johdonmukaisuutta. EU-kannoissa on kehitysmaat huomioitu jonkin verran paremmin, mutta tähän tarvitaan systemaattisuutta. Hallitus on hyväksynyt pääomapaon vastaisen toimintasuunnitelman.

Johdonmukaisuudessa riittää kuitenkin kaikkein eniten tehtävää: onko kauppa- ja maatalouspolitiikkamme aina sellaista, ettei se heikennä kehitysmaita? Päätöksiä tehtäessä pitäisi olla tiedossa niiden vaikutukset kehitysmaihin. Esimerkiksi eduskunnassa kannattaisi valiokunnissa kuulla asiantuntijoita tästä näkökulmasta. Usein kyse ei ole siitä, että haluttaisiin toimia kehitysmaiden köyhiä vastaan, vaan tätä ei huomata arvioida. Tarvitaan siis myös koulutusta.

Suurin pettymys tällä hallituskaudella ovat olleet määrärahat. Vaikka vihreä kehitysministeri on niitä urhoollisesti puolustanut, on jokaisessa kehysriihessä leikattu aina siivu maailman köyhimmiltä. Pahin oli viime kierros. Perinteisiä kehitysmäärärahoja tarvitaan vielä vähiten kehittyneissä maissa ja aloilla, jotka eivät saa ei muita rahavirtoja: koulutus, syrjityt ryhmät, ihmisoikeudet ja demokratia.

0,7:n saavuttaminen on velvollisuutemme, mutta se ei yksin riitä. Tarvitaan yksityissektorin rahaa, jos se on kestävää ja ihmisoikeuksia kunnioittavaa. Yritysten kehitysyhteistyöinstrumentteja onkin kehitetty samalla kun korkotuesta luovutaan, koska se ei tarpeeksi hyvin palvellut kehitysmaita. Rahapuolella valonpilkahdus on ollut viime vuosina kehitysmaiden verohallinnon tukemisen painottaminen. Tämä on kestävä tie ulos köyhyydestä.

Tämän muutoslitanian perään tuntuu hieman ontolta vedota siihen, että linjaa ei taas muutettaisi. Teen sen kuitenkin. Selonteko todistaa mielestäni hyvin, miksi kannattaa jatkaa seuraavankin hallituksen aikana hyvällä ihmisoikeuksia, eriarvoisuuden vähentämisen, avoimuuden, tulosperustaisuuden, kehitysmaiden omistajuuden ja kaikkein köyhimpiin maihin keskittämisen linjalla. Antakaa laivan jatkaa kurssillaan. Ja pitäkää kiinni siitä yhdestä päätöksestä, jossa Suomi on todellinen edelläkävijä ja innovatiivisten kehitysrahoituslähteiden luoja: jatkakaa päästöhuutokauppatulojen ohjaamista kehitysyhteistyöhön.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *