Kehitysavun kirous?

Luin entisen suurlahettilaan Matti Kääriäisen kirjan ”Kehitysavun kirous” eilen. Mukana on myos hyvia pointteja mm. paaomapaon tukkimisesta, mutta valitettavasti katkeran savyn takaa kirjasta huomattaneen lahinna vaitteet ”kehitysyhteistyolla ei saa mitaan aikaiseksi” (tutkimukset eivat tata tue, vaikka paremminkin voisi toimia), ”tarpeellisia uudistuksia ei ole tehty” ja ”kehitysyhteistyota tekevat haluavat vain ponkittaa Suomen ulkopoliittista asemaa”. Olen eri mielta. Olen listannut, mita edistysta talla hallituskaudella on tapahtunut.

Kannattaa lukea myos Heidi Hautalan kommentti kirjaan:

”Entisen suurlähettilään Matti Kääriäisen kirja Kehitysavun kirous julkaistiin tänään. Entisenä kehitysministerinä kommentoin sitä mielelläni. On erittäin hyvä, että kehitysyhteistyöstä keskustellaan.

Olen Kääriäisen kanssa monestakin asiasta samaa mieltä. Erityisesti siitä, että yksin kehitysavulla ei voida köyhyyttä poistaa. Lisäksi tarvitaan merkittäviä muutoksia muilla politiikan aloilla, kuten kaupassa, ja pääomapaon tukkimisessa. Ministerikaudellani moniin hänen esiin nostamiinsa ongelmiin, kuten kehitysmaiden demokraattiseen omistajuuden puutteeseen, tartuttiin.

Kääriäinen on kokenut kehitysyhteistyövirkamies, joka on toiminut muun muassa Suomen Mosambikin suurlähettiläänä. Siksi on vahinko, että hän toistaa mantraa kehitysavun tuloksettomuudesta eikä viittaa uusimpiin tutkimuksiin kehitysavun vaikutuksista. Köyhyys on todella vähentynyt ja kehitysavulla on ollut positiivinen vaikutus talouskasvuun. Kehitysapu on omiaan auttamaan erityisesti kaikkein köyhimpiä maita torjumaan köyhyyttä.

Kääriäisen ollessa suurlähettiläänä Mosambikissa olin kehitysministeri ja minulla oli ilo keskustella hänen kanssaan paljonkin, kun kävin maassa syksyllä 2012. Ajatuksemme kulkivat samaan suuntaan: oli aika keskittyä vahvistamaan Mosambikin kaltaisen luonnonvaroista rikkaan kehitysmaan omaa kykyä vapautua vähitellen apuriippuvuudesta. Vasta Suomen nykyinen kehityspoliittinen ohjelma kirjaa nimenomaisen tavoitteen vapauttaa kehitysmaat apuriippuvuudesta.

Mosambikissa oli tarpeen koettaa löytää keinoja estää tuloerojen kasvu, joka oli omiaan pahentamaan köyhyyttä. Suurlähettiläskin viittasi Mosambikin hallinnon vastuunalaisuuden puutteeseen, jonka varjossa valtapuolue (entinen vapautusliike, kuten monessa kehitysmaassa) kanavoi omilleen huomattavia etuja kaikkein köyhimpien kustannuksella.

Kääriäinen tuki uutta ihmisoikeusperustaista kehityspoliittista ohjelmaa, jossa hallinnon vastuunalaisuus ja kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen oli köyhyyden torjunnan ohella nostettu tärkeälle sijalle. Kirjassaan hän kuitenkin kritisoi ihmisoikeusperustaisuutta, vaikka sehän oli muutos aiempaan politiikkaan, jota hän ei allekirjoittanut. Ihmisoikeusperustaisuus alkoi olla jo kansainvälisen kehityspolitiikan valtavirtaa. Ulkoministeriössä tehtiin paljon hyvää työtä, jotta ihmisoikeuksien yhdistäminen kehitysponnisteluihin sujuisi myös käytännössä. Työtä kuitenkin on tehtävä edelleen.

Kehitysmaiden ihmisille ei tee oikeutta Kääriäisen väite (Aamulehti 18.1.2015), että köyhimpien maiden demokratiakehitykseen on mahdotonta vaikuttaa, ja että köyhyys ei vähene ”kunhan maahan saadaan sivistys ja ihmisoikeudet”. Suomen tavoitteena on tehdä ihmiset tietoisiksi oikeuksistaan ja saada vallanpitäjät kantamaan vastuunsa niiden toteutumisesta. Tämä voi kuulostaa opettajamaiselta, mutta kyse on juuri sitä, mihin Kääriäinenkin haluaa kehityspolitiikkaa viedä: puututaan valtavaan pääomapakoon, joka vie varat koulutukselta ja terveydenhoidolta, kehityksen perusedellytyksiltä. Hauraissa valtioissa tuetaan valtion rakentamista, johon kuuluu muun muassa parlamentille vastuunalainen hallitus ja riippumaton oikeuslaitos. Eikö näinkin vähennetä köyhyyttä?

Kirjassaan Kääriäinen kuvaa Mosambikin avun väärinkäytöksiä. Kääriäinen ansaitsee kiitokset rehellisestä raportoinnista. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, joka oli valmis puuttumaan epäkohtiin. Heti kun sain tiedon epäselvyyksistä ja väärinkäytöksistä, päätin siltä istumalta, juuri ennen matkaani Mosambikiin, että kyseenalaiset projektit lopetetaan tai keskeytetään. Koska kyse oli aivan ilmeisesti syvällisemmästä hallinnon ongelmasta, alensimme saman tien seuraavan vuoden suoraa budjettitukea miljoonalla eurolla. Yhteistyöneuvotteluissa Maputossa ulkoministerin ilme oli paljonpuhuva, koska hän ei todellakaan ollut tottunut tällaisiin otteisiin avunantajien taholta. Tämän kokemuksen jälkeen ministeriössä tieto väärinkäytöksistä alkoikin kulkea nopeammin ministerille asti, ja kaikkiin tietoon tuleviin ongelmiin reagoitiin nopeasti ja niistä tiedotettiin. Väärinkäytöksille tuli nollatoleranssi. Tärkeä lähde kehitysapukriitikoille ovatkin olleet ministeriön omat julkiset raportit, niin Kääriäisellekin.

Matti Kääriäisestä on lukuisten artikkelien, haastattelujen ja nyt kirjan myötä tullut Suomen kehitysyhteistyön virallinen kriitikko. Toivoisin kuitenkin, että hänen energiansa kohdistuisi yhtä paljon ratkaisuihin kuin ongelmiin, ja että hän tekisi oikeutta myös virkamiehille, poliitikoille ja järjestöille, jotka omilla tahoillaan ovat olleet mukana parantamassa ja ajanmukaistamassa työtä.”

2 vastausta artikkeliin “Kehitysavun kirous?”

  1. Matin alaisena ollut sanoo:

    Ensinnäkin mielenkiintoinen tuo Kääriäisen kirjan otsikko. Kehitysapu. Kuinka kauan onkaan jo puhuttu kehitysyhteistyöstä?
    Kääriäinen tämän tietää. Toivon että hän kertoo kirjassaan heille, jotka mielellään heittävät bensaa liekkeihin, että mitä kaikkia kehitysyhteistyön instrumentteja on. Nyt kansa sopivasti alkaa eduskuntavaalien alla puhumaan ”kehitysavun” laukkauttamisesta. Todella harva oikeasti mitään eri yhteistyön muodoista tietää. Järjestö- ja muu ns. hippiosasto on aina kritisoinut sitä ja on ollut ainakin 70-luvulta varsin hyvin tiedossa että se surkein tuen muoto on kahdenvälinen hallituksille menevä tuki. Paikallinen hallitus laittaa sen oman sektorirahansa ihan mihin lystää, vaikka Mersuihin johtavalle puolueelle. Pääomapakokin on aivan hyvin tiedossa. Ne tutkijat joilla on lukuisia kirjoja ja ehdotuksia mitä asialle pitäisi tehdä, heitä ei koskaan kuunnella. Hyvin tavallista. Näissä olisi jo kymmeniä vuosia sitten pitänyt olla selvä tarkastelusykli ja kontrolli, mistä Heidi kirjoittaa kaudellaan tapahtuneen.
    Se on vielä pakko sanoa että Matti K oli aivan väärä ihminen suurlähettilääksi Afrikan maihin. Paikalliset tahot ihmettelivät hämmästyneenä suurlähettilään käytöstä. Hänellä ei ollut lainkaan ihmisten kohtaamisen kykyä, häntä pidettiin hyvin epäkohteliaana. Militantti tyyppi. Tällaiset antavat mielenkiintoisen kuvan Ulkoministeriöstä. Ihan kuin hänet olisi lähetetty Afrikan maihin että pääsee hänestä Merikasarmilla eroon.

  2. Laura Nordström sanoo:

    Kiitos kommentista! Kieltämättä kehitysavusta puhuminen on puhallus menneisyydestä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *